Luku 5
Kartano ja talli sen takana alkoi jo näkyä. Samalla kuntoni heikkeni romahtaen, jouduin useammin pitämään lyhyen tauon ja haukkomaan henkeä, jotta olisin taas päässyt hetken eteenpäin. Hetken harkitsin mummin apuun hakemista, mutta tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei hänestä fyysisesti olisi apua. Niimpä jatkoin matkaani ärsyttävän hitaasti. Kunnes kuulin hänet.
-Apua! En pääse ylös! Apua! Onko siellä ketään?!
-Alex! Huudahdin ja pyrähdin juoksuun henkeäni haukkoen, silmät vettä valuen.
-Olen tulossa, Alex! Yritin huutaa, muttei henkeni haukkomisen välissä oikein kauheasti ääntä lähtenyt kuivasta kurkustani.
-Alyssa! Alyssa! Apua! Jalkaan sattuu! Alex huusi, kuin tietäen tai kuulleen, että olen tulossa. Tai sitten hän oli kuin olikin lukenut ja ymmärtänyt viestini. Kummin vain, olin iloinen kun hän huusi minua.
-Tulossa! Sain jotenkin kutenkin huudettua.
-Alyssa! Täällä, tallissa! Varo, lattia on laho! Alex huusi.
-Tiedetään! Huusin jo vahvemmalla äänellä takaisin.
Avasin tallin natisevan oven niin auki kuin vain sain ja tutkailin tilannetta pikaseen. Todettava oli, että onneksi otin kiipeilyköyteni mukaan.
-Alex, odota. Huikkasin veljelleni ja lähdin lähimmän puun luokse sitomaan köyttäni. Kun olin saanut köyden sidottua, lähdin takaisin tallin ovelle ja tarkastelin, kuinka pitkä matka minun oli yritettävä varoa lahoa lattiaa päästäkseni veljeni putoamispaikalle. Välimatkaa taitaa olla muutama metri, onneksi se ei ole toisella puolella tallia, mietiskelin mittaillen samalla kohtuullisen varmoja astumiskohtia ja lähdin kohti lattiassa ammottavaa synkkää reikää.
Sytytin taskulamppuni päästessäni reiän lähelle, kiinnitin köyden itseeni ja lähdin laskeutumaan pimeyteen.
-Alex? Kysyin pudottautuen kivilattialle. Annoin taskulampun kiertää koko tilan.
-Tässä, jos olisit yhtään tullut tännemmäs, olisit nyt päälläni. Alex sanoi löytäen jotain huvittavaa jopa siitä, että oli pudonnut lahon lattian läpi ja ennenäkyjä näkevä, kohta kuolemansairas pikkusisko tuli pelastamaan. Raskas huohottamiseni teki lopun hänen iloisuudelleen.
-Alyssa, mikä on? Alex kysyi huolissaan pidellen nyrjähtänyttä jalkaansa.
-Olen sairas. Lääkärit eivät löydä mitään, koska eivät etsi kunnolla. Alex, minä kuolen. Ihmettelin itsekin, miten saatoin sanoa näin rauhallisesti, jollei nyt hengen haukkomista lasketa, että olen kuolemassa.
-Miten päästään ylös? Sinä olet sairas ja minun on jalka ja ranne nyrjähtäneet nyt ainakin. Niin ja pari miljoonaa mustelmaakin varmaan löytyy.. Alex lörpötteli aina kun oli todella huolissaan.
-Äiti ja isä ovat pian täällä.. Tokaisin puolihuolimattomasti tutkien kiinnostuneena tilaa, johon veljeni oli pudonnut.
-Entä Jeff ja Elena? Alex kysyi peloissaan yhtäkkiä mennen kananlihalle. Ja sekös sai huomioni kiinnittymään veljeeni.
-Ei. He olivat ostoksilla kun soitin isälle, käskien häntä hakemaan äidin ja tulemaan tänne. Äidille soitin kymmenisen minuuttia sitten, joten he ovat viiden-kymmenen minuutin sisään täällä. Kerroin tutkien veljeni reaktioita sanoihini. Huomasin hänen rentoutuvan.
-Hyvä, ei täältä ihan omin avuin kyllä ylös päästä. Alex sanoi jo kuulostaen omalta itseltään.
Mikä paikka tämä oikein on mahtanut olla mietin tutkiessani jälleen tätä salahuonetta. Se oli kokonaan kiveä, kattona toimi tallin lattia, joten ei täällä mitään meteliä ole voinut pitää, jos täällä on ollut tarkoitus piileksiä.. Yhdellä seinustalla oli jykevän näköinen pöytä ja tuoli. Pöydällä oli vanhoja kynttilöitä ja papereita, jotka enemmänkin näyttivät kääreiltä. Niiltä sellaisilta, joita oli Kreikassa joskus muinoin käytössä, papyruksen jälkeen. Tekstikin oli sangen vanhan näköistä, hyvä kun siitä enää sai selvää. ”Ennustajan tyttäret” oli otsikkona. Oli myös toisia, uudenpia teoksia jotka käsittelivät tästä ennustuksia täynnä olevasta naisvaltaisesta suvusta, joka on loppumassa vain noustakseen suuruuteen kuten feeniks lintu nousee uudelleen tuhkasta. Kuulin narahduksen ylhäältä ja noukkasin hätäisesti paperit laukkuuni, jotta voisin tutkia niitä myöhemmin. Samassa huomasin Ennuskirjan ja minut valtasi tunne, että se oli odottanut minua siinä monet kymmenet vuodet, joten sujautin senkin laukkuuni. Kääntyessäni takaisin kuulin äidin huutelevan meitä ulkona.
-Täällä ollaan äiti! Alex huusi.
-Onko Alyssa kanssasi Alex? Isä huusi tallin ovelta ääni rakkautta ja huolta täynnä. Kuulin äidin nyyhkyttävän taustalla.
-Olen minäkin täällä. Ilmoitin tyynesti vaikka päässäni myllersi.
Samassa kuulimme selkämme takaa vanhan salaoven natinaa. En ollut edes huomannut, että vastakkaisella seinällä olisi ollut minkäänlaista ovea, mutta äänestä ei voinut erehtyä. Käännyimme Alexin kanssa silmät selällään kohti ääntä. Taskulampun valossa näimme oven aukeavan ja mummin astuvan salahuoneeseen sangen hyvässä kunnossa ottaen huomioon, että hänellä oli ikää lähemmäs 80 vuotta.
-Alyssa? Alex? Tekö pidätte täällä kamalaa mekkalaa? Mummi kysyi, kuin olisi tiennyt meidän olevan täällä koko ajan kenties vaikka leikkimässä piilosta.
-Anteeksi mummi, mutta Alex putosi tallin lattian läpi tänne ja yritin auttaa hänet takaisin ylös… Aloitin selitykseni, mutta mummi vain nosti kätensä vaientaakseen minut.
-Alicia? Menehän lastesi isän kanssa kertomaan Rouva Baileylle, että keittää lisää kahvia ja että tarvitsemme näköjään tohtoria kylältä. Tapaamme kirjastossa. Mummi sanoi arvioiden Alexin kuntoa.
-No niin Alex, nousehan. Alyssa ota Alexista kiinni toiselta puolen. Noin ikään, mennään tätä kautta. Mummi otti ohjat käsiinsä nopeasti. Hän ohjasi minut ja Alexin kohti tuota ovea, jonka kautta hän oli tänne päässyt. Ovi sulkeutui ilkeästi nitisten perässämme ja jouduimme totaalisen pimeyden ympäröimäksi, kunnes mummi painoi katkaisijaa. Koko käytävän pituudella oli lamput sopivin välimatkoin, ettei matkalla ollut kovinkaan montaa pimeää kohtaa. Lopulta käytävä loppui seinään, jolloin mummi painoi jotain paneelissa ja ovi kirkkaasti valaistuun kirjastoon aukesi.