Luku 4
Istuin junassa katsellen ohi kiitäviä maisemia kynä kädessäni, vihko sylissäni miettien, piirrellen kuvioita. Samalla toivoin piirtäväni jotain johtolankaa. Totta kai ymmärsin, etten voi päättää milloin joutuisin siihen transsiin, jossa piirsin nämä valokuvia muistuttavat piirrokset, niinkuin äiti arveli minulle tapahtuvan.
Olin väsynyt vanhempieni iänikuiseen tappelemiseen. Tiedän, että he jollain tasolla vielä rakastavat toisiaan, mutta aina tulee jostain sanomista, joka johtaa yleensä ilmiriitaan tai mykkäkouluun. Toivoin todella, että tällä yhteisellä muutaman tunnin mittaisella ajomatkalla he saisivat puhutuksi rauhassa asioitaan selviksi. Se oli osasyy siihen, etten ollut halunnut isän ottavan Elenaa ja Jeffiä mukaansa. Onnekseni he olivat ostoksilla ostelemassa Jeffille uusia vaatteita. Minua kaihersi tapa, jolla Elena näytti Alexille tämän paikan. Hän oli Elenalle vain piikki lihassa, ikään kuin maksu isästä. Elenan piti vain sietää Alexia kalliisti sisustetussa kodissaan, hyväksyä se tosiasia, että Alex ja Jeff olivat velipuolia, hyväksyä minun olevan Jeffin siskopuoli. Olimme Alexin kanssa kuin punaisia vaatteita Elenalle. Välillä sain tyydytystä tilanteesta kuittailemalla Elenalle, mutta silloin ei isä saanut olla lähellä, muuten olisin voinut saada läksytyksen. Useimmiten olen ollut onnekas, isä on saapunut paikalle vasta kun Elena oli saanut minusta tarpeekseen ja oli jo huutamassa minulle hävyttömyyksiä ja isä pääsi laittamaan Elenan ojennukseen minun suhteeni. Pahus kun se oli ollut hauskaa. Tosin en ollut tullut ajatelleeksi, että nämä minun piikittelyni saattoi satuttaa veljeäni. Ei suoraan, mutta Elena purki minuun suuntautuneen kiukkunsa Alexiin. Tämänkin sain tietää jälkikäteen kun Alex tiuskaisi minulle asiasta. Olin todella pahoillani ja onneksi veljeni leppyi ja hyväksyi anteeksi pyyntöni.
Katsoin vihdoinkin paperiin, olin ollut niin syvällä mietteissäni jälleen, etten ollut enää edes varma, oliko kynä edes osunut paperiin. Se oli. Yritin hillitä huutonija katsoa kuvaa tarkkaan. Tällä kertaa kuvassa oli mummin tila, isä ja äiti olivat tulossa isän autolla pihatietä kohti kuistia, kun taas minä yritin auttaa veljeäni.. maan alta takaisin ylös. Kuulin pysäkkini kuulutettavan, joten en voinut muuta kuin tunkea tavarani laukkuuni hätäisesti ja tarkistaa, että kaikki oli mukana ja suunnata ovelle.
Asemalla katselin tulostamaani karttaa ja totesin, ettei mummin tilalle ollut kovin pitkä matka. Ajattelin kyllä varmistaa asian vielä ystävällisen näköiseltä kioskin tädiltä.
-Hei, olen Alyssa. Satutko tietämään miten pitkä matka tästä on Brickwood Ranchille? Kysäisin siniset silmäni säihkyen.
-No mutta, oletkos sinäkin menossa Brickwoodiin? Täti kysäisi ihmetystä äänessään.
-Kyllä, onko tästä joku muukin käynyt kyselemässä reittiä vai? kysyin innostuen.
-Joku poika kyllä kyseli tietä, kunnei kuulemma enään ollut aivan varma reitistään. Täti vastasi mietiskellen.
-Sen on täytynyt olla Alex, veljeni. Vastasin yhä enemmän innostuen.
-No kieltämättä teillä on aika paljon samaa näköä.. Sopiiko kysyä, miksi aiot Brickwoodiin? Ei siellä ole monikaan viimevuosina käynyt. Täti kysyi uteliaana.
-Se on mummin tila, emmekä ole valitettavasti ehtineet pistäytyä perhesyistä. Vastasin uteliaalle tädille.
-Ahaa, olette siis Alician lapsia? Täti kysyi tunnitaen.
-Kyllä, Alicia on äitini. Vastasin naureskellen miten pienestä paikasta äiti oli kotoisin.
-Onko Aliciakin tulossa lähiaikoina? Täti kysyi vielä.
-On, hänen pitäisi olla tilalla noin tunnin kuluttua. Hän tulee autolla, eikä minua haluttanut istua autossa. Vastasin lämpimästi.
-Pyydäppä Aliciaa käymään tässä juttusilla, joohan? On ollut sitä tyttöä ikävä. Täti sanoi kyynelsilmin.
-Pyydän toki. Öh, tuota, kenen kanssa hänen pitäisi tulla juttelemaan? Kysyin ihmeissäni tädin reaktiosta.
-Hänen kummitätinsä, olen Joanna, hauska tavata. Täti sanoi ojentaen kätensä samalla toisella kädellä pyyhkien kyyneliään.
-Olisi kyllä ollut kohteliaampaa toki esitellä itsensä heti aluksi. Joanna jatkoi naurahtaen ja yhä pyyhkien kyyneliään.
-Kieltämättä, mutta hauska tutustua silti. Alex on siis isoveljeni ja minä olen äidin nuorimmainen. Isällä sitä vastoin on vielä yksi poika, mutta ehkä äiti selittää asiat sinulle myöhemmin, minun on pidettävä kiirettä. On saatava Alex kiinni.. Sanoin naureskellen.
-Selvä, eli aseman edestä lähdet vain vasemmalle, kävele suoraan noin kolmisen kilometriä ja näet jo Brickwoodin portit oikealla puolen tietä. Nähdään taas Alyssa. Joanna sanoi silmät yhä kosteina, mutta hymy oli jo palannut huulille.
-Nähdään Joanna. Ja kiitos avusta. Vastasin hymyillen.
Kävellessäni leudossa alkukesän auringonpaisteessa ajatukseni lähti auttamatta lentoon. Mietin, millainen mummi mahtaa nykyään olla, muistaako hän vielä meitä. Kaunis maalaismaisema ympäröi minut ja lumosi lähtemättömästi minut. Ihmettelin itsekseni, että miksi äiti oli lähtenyt täältä kaupunkiin, keskelle betoniviidakkoa ja saasteita, kun vaihtoehtona olisi ollut näinkin kaunis paikka. Taisin pysähtyä, sillä en tuntenut liikettä, en nähnyt enää missä kävelin, vaan silmiini nousi kuva mummin tilasta, sen perukoilla olevasta vanhasta lähes lahosta tallista, jota ei oltu käytetty vuosikymmeniin, muttei oltu nostalgia syistä vielä purettukaan. Ilmeisesti se oli tarkoitus restauroida. Näin veljeni pujahtavan sisään seinässä olevasta reiästä. Kuulin hänen huutonsa kun hän putosi lahon lattian läpi tallin alla sijainneeseen salahuoneeseen.
Silmäni alkoi jälleen palautua näystä takaisin siihen kauniiseen lumoavaan maalaismaisemaan, jonka näin ennen ennettäni. Nopeutin tahtiani kaivaen samalla kännykkää taskustani soittaakseni äidille näystäni.
-Äiti, näin Alexin. Sanoin heti nopeasti kun äiti vastasi.
-Missä? Näetkö hänet nyt? Onko hän kunnossa? Äidiltä tuli heti litanja kysymyksiä.
-Näin näyn, hän on menossa lahoon talliin talon takana. Vastasin huohottaen nopeasta kävelystäni rasittuneena.
-Missä olet? Äiti kysyi huomaten huohotukseni.
-Kohta olen porteilla, joten Alex ei ole kovin paljoa edelläni. Kauanko teiltä menee? Kysyin raskaasti huohottaen.
-Viidentoista-Kahdenkymmenen minuutin kuluttua meidän pitäisi olla Brickwoodissa. Äiti vastasi isältä varmistaen asian.
-Nähdään sitten. Hei äiti. Sanoin ennen kuin suljin puhelimeni ja sujautin sen ohuen takkini taskuun.
Vaikka olin väsynyt huonosti nukutun yön jäljiltä, nopea kävely rasitti harvinaisen paljon minua. Yritin hölkätä välillä, mutta lopulta minun oli vain pysähdyttävä vetämään henkeä raskaasti huohottaen. Samassa tajusin miksi huohotin. Miksi olin tavallista väsyneempi. Miksi ruoka ei tuntunut maittavan, vain kahvi meni alas mukisematta. Miksi olin muutamana yönä käynyt salaa oksentamassa kun äiti oli turvallisesti syvimmässä unessaan. Se pahuksen sairaus, josta lääkärit eivä ota kuuleviin korviinsa. En suostu nujertumaan vielä pitkään aikaan. En todellakaan, en ennen kuin veljeni on jälleen turvassa.