Voihan piip.

Luku 3

Seuraavana yönä pyörin sängylläni pettyneenä ja peloissani. Mietin tulossa olevaa kuolemaani, veljeäni, noita kummallisia kuvia, näkyjäni ja sitä puhelua.. Saamatta niistä kuitenkaan mitään tolkkua. Lisäksi pelkäsin veljeni puolesta enemmän kuin koskaan ennen. Alex on aina auttanut minua selviytymään, joten haluaisin auttaa vuorostani häntä. Mutten vain tiennyt miten. Lisäksi minua pelotti tieto, että vaikka isä olikin fyysisesti kunnossa, oli hän joutunut shokkiin ja se oli aina vakavaa hänen ikäisellään. Ei isä toki mikään vanhus ole, muttei kyllä mikään nuori urheilijakaan. Lähentelee viittäkymmentä, perusterveys hyvä, miksi siis tämä shokki on vakava? Hetkisen vielä mietittyäni outoja tapahtumia, ilman mitää merkkejä väsymyksestä, nukahdin syvään uneen.

-Huomenta kulti. Äiti huikkasi ovenraosta, joka oli epätavallista, sillä yleensä äiti tuli sänkyni viereen herättämään ja höpöttämään siksi aikaa kun nousen sängystä ja aloitin aamuaskareeni.

-Huomenta. Raakuin juuri heränneenä ja yhä väsyneenä. Pääni tuntui olevan täynnä pumpulia, aivan kuten jokaisen enneunen jälkeen.

-Aamiainen on tuota pikaa valmis. Äiti sanoi silmäillen minua hivenen huolissaan.

-Tulen kohta. Sanoin venytellen. Mietin noustessani, että tämä oli kummallista, yleensä muistan enneuneni yksityiskohtaisesti, mutta tällä kertaa unesta jäi vain tunne, ettei kaikki ole kohdallaan, kuin jokin vaara alkaisi lähestyä meitä. Mietiskelyni jatkui hampaitten harjauksen, kasvopesun ja hiuksieni takkujen setvimisen jälkeenkin vielä pitkälle aamuun. Lopulta äiti hermostui hiljaisuuteeni ja mietiskelyyni.

-Mitä sinä salaat Alyssa? Äiti kysyi terävästi noustessaan tiskaamaan kahvikuppiaan.

-En minä salaa mitää, yritän vain saada tolkkua.. Lopetin lauseeni kesken, sillä minulla ei ollut sanoja lopettaa sitä.

-Mistä? Äiti kysyi tarkastellen minua tiskipöydän äärestä.

-No aamulla tuntui, että olisin nähnyt enneunen, mutten muista sitä. Ainoat mitkä minulle viime yöstä jäi käteen ovat tunne, miljoonat vatsaamattomat kysymykset ja väsymys. Vastasin juoden samalla jo haalentunutta kahviani.

-Tunne? Mikä tunne? Äiti kysyi heti silmät laajeten.

-Sellainen, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi.. Mumisin tuijottaen kuppiini.

-Mitä ajattelit illalla ennen kuin nukahdit? Äiti kysyi järjestelmällisesti.

-Eniten Alexia..Kuisasin tuijottaen äitiä pelästyneenä. Katsoessani äitiä, huomasin hänen säikähtävän ja  kalvenneen.

-Hänestä minun pitikin puhua sinulle.. Äiti sanoi hiljaa, silmät kuitenkin loistaen pelkoa.

-Alyssa, Alex on..Tuota, Alex… Alyssa, Alex karkasi. Äiti jatkoi hiljaa takellellen, silmät kostuen.

-Mitä tarkoitat? kysyin rauhoittuen, kummastellen tätä tietoa.

-Sitä, että isäsi soitti aamulla aikaisin ja kertoi ettei Alex ole omassa sängyssään. Hän sanoi tarkastaneensa koko asunnon, yleiset tilat ja soittaneensa Alexin parhaimmille ystäville, herättäen heidät luonnollisesti.. Mutta kukaan ei ole nähnyt, tai ei myönnä nähneensä, Alexia sitten eilisen koulun. Eikä hän vastaa puhelimeensa. Äiti selitti huolissaan.

-Ihmekös jos minulla olikin huoli hänestä illalla ja outo tunne aamulla.. mutisin mietteissäni.

-Äiti, onko isällä tai sinulla vielä vanhemmat elossa? kysyin muistaen jonkin pienen hetkellises kuvan unestani.

-Minun äitini taitaa olla viimeinen isovanhempi, joka teillä on elossa. Äiti sanoi heräten horroksestaan.

-Missä hän asuu? kysyin kaivaen läppäriäni laukustani ja laittaen sitä hätäisesti päälle.

-Maalla, kyllähän sinä tiedät, tai no et varmaankaan kyllä muista, siitä on niin monta vuotta kun viimeksi kävitte siellä.. Mutta matka vie kuitenkin kaksi tuntia junalla pohjoiseen ja sitten länteen kävellen puolisen tuntia, ette te olisi Alexin kanssa kovin montaa kertaa jaksaneet sitä matkaa. Äiti sanoi kummastellen kysymyksiäni.

-Onko siellä vanha tammi, jossa on sellainen valkoinen, puinen, kahdenistuttava puutarhakeinu? kysyin äidiltä etsien netistä samalla karttoja ja aikatauluja.

-ooo..on. Miksi kysyt? Äiti vastasi ihmeissään.

-Alex menee sinne. Vastasin lyhyesti yhä tutkien aikatauluja ja karttoja.

– Eikä hän karannut, vaan pakeni. Mutta nyt jokin on menossa vikaan.. Jatkoin mumisten samalla toivoen, ettei äiti kuullut mitä sanoin. Seuraavaksi kaivoin puhelimeni ja kirjoitin veljelleni tekstiviestin ”A, jokin uhkaa sinua. Tavataan siellä. Ole varovainen. –lyssa” Onnekseni veljeni tietää ennenäyistäni, vaikka esittääkin ettei tiedä. Se on äitipuolemme takia todettu tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Nyt vain saatoin toivoa, että veljeni tajuaa katsoa puhelintaan.

-Äiti, tarvitsen lisää saldoa ja käteistä. Eväätkään ei olisi pahitteeksi. Soitan isälle, hän saa sepostaa Elenalle mitä lystää, muttei saa kertoa että lähdette yhdessä ajamaan mummin tilalle. Minä menen julkisia, seuraten Alexin jälkiä. Älä väitä äiti vastaan. Tiedät että olen oikeassa! tokaisin äidille samalla hakien isän numeroa puhelimeni luettelosta.

-Isä? Minun täytyy puhua kanssasi. Elena ei saa kuulla tästä vielä. Sanoin isän vastatessa.

-Tiedän minne Alex on menossa. kyllä, mutta jokin on menossa vikaan! Missä Elena on? Entä Jeff? Kyselin isältä lähes antamatta hänen vastata.

-Ahaa.. Sanoin hitaasti.

-Nyt jätät hänelle viestin, että menet etsimään Alexia. Ota autosi ja tule meille. Tee isä niinkuin sanon, ole kiltti. Jatkoin anoen isää.

-Selvä, nähdään kohta. Sanoin ja suljin puhelimen.

-Kas tässä, saldonkin ehdin laittaa.. Onko isäsi tulossa? Äiti sanoi antaen minulle rahaa ja evästä.

-On, hän on täällä viidentoista minuutin sisällä. Äiti, tee Alexillekin jotain syötävää mukaanne, jooko? Tapaamme mummin tilalla noin neljän tunnin kuluttua, toivon totisesti että Alex muistaa reitin sinne. Sanoin miettien ääneen.