Yleinen

Alyssa, Luku 2

04.02.2012, tl88

Luku 2

Onnettomuudesta kirjoiteltiin seuraavan päivän lehdissä, isä mainittiin niissä silminnäkijänä. Isä oli illalla soittanut ja kiittänyt minua. Samalla sovimme, että isä tulee tänään illalla keskustelemaan minun ja äidin kanssa. Asiasta ei saanut puhua veljilleni eikä äitipuolelleni vielä mitään, vasta sitten kun olemme saaneet asioista selvää, niin isä oli minulle sanonut. Isä oli myös yrittänyt vakuuttaa minulle, että kaikki kyllä järjestyy. Valitettavasti en osannut sanoa, uskoinko isää vai näkyjäni. Enneuneni olivat aina pitäneet paikkansa, nyt olimme kuitenkin saaneet pelastettua isän onnettomuudelta.

En tiennyt miten kuluttuaisin päivän, en pystynyt keskittymään oikein mihinkään, tuijottelin vain ikkunastani ulos,yrittäen olla ajattelematta mitään erityisesti, piirrellen kuvioita vihkoon, jota pitelin jaloillani. Kun viimein katsoin paperiin, pelästyin niin kamalasti, että huusin kauhuissani. Äiti juoksi huoneeseeni katsomaan mikä minulle oli tullut. Äiti kalpeni nähdessään kuvan, joka oli niin tarkka, niin yksityiskohtainen. Se oli kuin valokuva eilisestä onnettomuudesta. Tosin muutamalla pienellä muutoksella. Kuvassa näkyni oli käynyt toteen. Isän auto oli juuri räjätänyt, äiti ja muut itkivät isää, mutta minä.. Minä olin kuvan taka-alalla, lähes pois kuihtuneena, hyvin sairaan näköisenä ja itse Kuoleman kätyri seisoi takanani pidellen luista kättään olallani.

-Näitkö tällaisen näyn? äiti kysyi ääni väristen yhä kuvaa katsoen.

-En, en tietääkseni. Katselin ulos,yritin olla ajattelematta mitään tiettyä ja piirtelin kuvioita. Kuiskasin kauhua äänessäni itsekin tuijottaen piirtämääni kuvaa. Tai ainakin oletan piirtäneeni sen, sillä ei huoneessani muitakaan ollut ollut aikaa kuluttaessani. Eikä kovin monet tuntemani ihmiset osaa piirtää ilman mallia noin tarkasti.

-Nyt ymmärrän.. äiti mutisi yhä väristen ja kääntyi mennäkseen.

-Äiti, mistä puhut? kysyin hätääntyen äidin mutinoista.

-Odota hetki… Tai voisitko ottaa tuon kuvan, kirjaa siihen päivämäärä ja kellon aika, sitten mene ja keitä kahvia, joohan? äiti sanoi miettien ankarasti.

Istuessani keittiönpöydän ääressä, kuppi kädessäni, tuli äiti vihdoin huoneestaan käsissään iso nippu papereita. Upeita piiroksia, jotka näyttivät valokuvilta, samoin kuin lapsen piirtämiä hassuja kuvioita ja kulmikkaita ihmisiä.

-Nämä ovat kaikki sinun piirtämiäsi. Äiti totesi ykskantaan laskien paperit keittiön pöydälle, ottaen kahvia ja istuen vihdoin eteeni. Äiti näytti ensimmäistä kuvaa katsoen minua tarkasti.

-Tämän piirsit kuukautta ennen, kun kerroimme isäsi kanssa eroavamme. äiti sanoi katsoen tiukasti ilmeitäni. Kuvassa olimme rannalla, yksi kesälomapäivistämme vuosien takaa. Äiti ja isä olivat siinä onnellisen näköisiä, vahtivat meitä kahta tarkkaan. Veljeni ja minä teimme suurta hiekkalinnaa, veljeni taisi olla siinä kuuden korvilla ja minä kolmen. Itse en muistanut tuota päivää, eikä siitä ollut kovin montaa kuvaakaan.

-Mitä… ihmettä. Sain kuiskattua hämmästyneenä.

-Olet tätä piirtäessäsi ollut vähän reilu viiden vanha. Pelästyin silloin nähdessäni sinut piirtämässä tätä, katsoit kyllä paperiin, mutta katseesi, niin siitä huomasin ettet edes nähnyt mitä piirsit. Kuin et olisi ollut paikalla. Siksi päiväsin tämän tarkkaan ja laitoin säilöön. Pelästyin silloin hivenen, mutten osannut yhdistää sitä oikein mihinkään. Ainakaan järjelliseen. äiti sanoi värähtäen samalla kaivaen esiin seuraavaa kuvaa.

-Tämän piirsit kaksi viikkoa ennen eroamme. äiti sanoi ojentaen jälleen upeasti piirretyn, niin todellisen kuvan, että hämmästyin sen yksityiskohtaisuutta. Kuvassa oli äitipuoleni viimeisillään, isän vieressä ja he vuorostaan näyttivät onnellisilta. Veljeni oli taka-alalle piirretty, pieni, väsynyt ja alistuneen näköinen, kuin pahojen riitojen jäljiltä. Pelästyin kun näin, että veljeni näytti yleensäkään alistetulta, mutta se että hän oli kuvassa laiha pieni poika, jota hän ei ollut, ei ainakaan enää.

-Huomaan, että katsot veljeäsi. Hän todellakin oli tuon näköinen kun Elena oli viimeisillään. Nähtyäni Alexin tuollaisena, tappelin isäsi kanssa ensimmäisen kerran hänestä. En tiedä mitä Elena oli Alexille tehnyt Johnnyn ollessa töissä, sillä Alex näytti olevan kauhuissaan. Hän itki huutaen ettei halua jättää isää. Niimpä raskain sydämmin annoin hänen jäädä isälleen. Tosin Johnny alkoi vahtimaan poikaa paremmin ja katsoi, että tämä söi, nukkui ja vietti aikaa ystäviensä kanssa. Alex parani, sai painoa ja oppi vatsaamaan itsestään. äiti kertoi silmät kosteina tuosta minulle tuntemattomasta ajasta.

-Tämän piirsit päivää ennen kuin mummo meni taivaaseen. Äiti jatkoi antaen seuraavan kuvan. Siinä mummo oli enkeleiden keskellä sängyn vieressä, samalla kun me muut itkimme hänen ruumistaan sängyn ympärillä sairaalassa, jossa hän oli viimeiset vuotensa viettänyt.

-Mitä nämä tarkoittavat? Sain kysyttyä äidiltä katsoessani kuvia, jotka olin ilmeisesti piirtänyt.

-kohta se selviää, toivottavasti. Nämä taas, ovat sinun piirtämisiä muina aikoina, olen niihin merkinnyt myös päivät ja vuodet. Kuten huomaat, ne ovat aivan erilaisia. Äiti sanoi antaen nipun lapsellisia piirroksiani.

-Minulla on lisääkin näitä valokuvamaisia piirroksiasi ja minä luulen, että joudut silloin tällöin eräänlaiseen transsiin ja piirrät nämä kuvat. Olet nähnyt enneunia, piirtänyt kuvia, joita et pystyisi muuten piirtämään valveilla ollessasi. En keksi parempaakaa selitystä tälle. Äiti sanoi hiljaa. Enkä voinut kieltää asiaa, se vaikutti hyvinkin mahdolliseslta, sillä en todellakaan muistanut piirtäneeni ainuttakaan näistä kuvista, mutta silti äiti oli kirjannut ne minun piirtämikseni.

-Mutta miten… Miksi.. En ymmärrä.. Sönkötin unohtaen aina kysymyksen aloittaessani, mitä minun pitikään kysyä. Olin kauhuissani. Eniten tuosta veljeäni kuvaavasta piirroksesta. Olimme äidin kanssa pitkään hiljaa, omiin mietteisiimme vaipuneina hörpimme jo kylmäksi viilennyttä kahviamme kunnes molemmat säpsähtivät puhelimen soidessa.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *