Yleinen

Alyssa, Luku 12

10.04.2012, tl88

Luku 12

Nähtyäni Rouva Baileyn, mummin, Alexin ja piirrokseni, mietittyäni yhteyksiä, ymmärsin jotain jota he eivät ilmeisesti olleet ajatelleetkaan. Tai mummi ehkä, muttei ollut sanonut tai tehnyt asian eteen mitään. Mummi, meidän mummi.. Ja Rouva Bailey, isotätimme..

-Joko olet rauhoittunut tarpeeksi, jotta voisit kertoa meillekin havainnostasi? Syyn itkuusi? Mummi kysyi hiljaa.

-Miksi et ole kertonut? Kysyin niiskauttaen.

-Kertonut mitä?

-Että Rouva Bailey on isotätimme. Kuiskasin katsoen mummia silmiin. Niistä näinkin jonkin sanoin kuvaamattoman helpotuksen tunteen heijastuvan.

-Että hän on sinun sisaresi. Että sinä olet se sisko, joka katosi. Jatkoin kuiskaten.

Samassa jokin rämisi kovaan ääneen ovella, kuin täysinäinen tarjotin olisi pudonnut. Niin kuin putosikin. Rouva Bailey oli ollut tulossa tuomaan kahvia ja teetä meille kaikille kirjastoon, yhteistä keskustelu tuokiotamme ajatellen, mutta avatessaan oven hän oli kuullut sanani ja järkyttyneenä katsoi nyt meitä vuoronperään.

-Voi, suokaa anteeksi Alette rouva! Hän parkaisi ymmärrettyään pudottaneensa tarjottimen. Rouva Bailey kumartui keräämään astioiden sirpaleita lattialta tarjottimelle takaisin.

-Nouse nyt ihmeessä ylös Alina! Mummi huokaisi.

-Mutta.. Astiat.. Tahrat.. Rouva Bailey aloitti.

-Anna olla ja tule tänne. Alyssa, käy hakemassa camomillateetä kupillinen. Alina, onko kuumaa vettä vielä valmiina?

-Ky-kyllä.. Rouva Bailey vastasi.

-Viipale sitruunaa kupin viereen ja teelusikallinen hunajaa. Mummi huikkasi minulle vielä, ennenkuin ehdin poistua kirjastosta kohti keittiötä.

Kauankohan mummi on mahtanut tietää asiasta? Onkohan.. Ei, paras vain odottaa, että mummi selventää asioita. Turha sitä on miettiä ja miettiä, en kuitenkaan päädy oikeaan vastaukseen. Pohdin kuitenkin vielä jonkun aikaa asiaa, samalla laittaessani teetä Rouva Baileylle. Viimeinkin tee valmistui ja läksin viemään sitä kirjastoon.

Saavuttuani saatoin huomata, ettei kukaan ollut sanonut mitään asiaan liittyvää poissaollessani.

-No niin, Alina, tunnetko olosi rauhallisemmaksi? Mummi kysyi Rouva Baileyn juotua puolisen kupillista valmistamaani teetä. Huomasin, miten terve väri oli alkanut palata hänen kasvoilleen ja olin siitä iloinen.

-Voi kyllä, kiitos, Alette rouva. Kiitos Alyssa neiti teestä ja kiitos myös sinulle Alex herra, kun autoit minut istumaan. Hän kiitteli meitä vuoronperään silmät kyynelistä täyttyen.

-Älähän nyt.. Aloitin.

-Mielellänihän minä.. Alex aloitti.

-No niin, riittää lapset. Mummi lopetti.

-Alina, oletan, että kuulit Alyssan viimeiset kysymykset? Mummi kysyi hiljaisella, rauhallisella äänellään.

-Kyllä. Mutta mikäli olet sisareni, sinulla pitäisi olla syntymämerkki. Rouva Bailey mutisi.

-Kuunsirppi oikeassa nilkassa. Alex sanoi palaten näystään.

-Aivan oikein. Rouva Bailey ja Mummi sanoivat samaan aikaan.

-Alette rouva.. Rouva Bailey aloitti samalla hetkellä kun mummi nosti housunlahjettaan ja laski sukkaansa paljastaen pienen, siron kuunsirpin muotoisen syntymämerkin.

-Kaikilla Ennustajan tyttärillä on tälläinen, samoin kuin sinulla Alex. Mummi kuiskasi hiljaa.

-Mutta enhän minä ole.. Rouva Bailey aloitti.

-Olet. Mutta sinua ei siunattu ajoissa, joten menetit suurimman osan kyvyistäsi. Siksi näet välähdyksiä ja tunnet toisten heijastamia tunteita. Mummi selitti hiljaa.

-Kuka sinut sitten siunasi? Kysyin hiljaa.

-Oppaani. Vartijani. Jollen olisi kadonnut, olisi mahtava sukumme kuollut.

-Miten niin? Alina kysyi pelkoa äänessään.

-Vanhempamme, eivät he luonnollisesti kuolleet! Sinä ja Arnold  olitte turvassa vain siksi, ettei teitä siunattu! Mummi huusi turhautuneena, kiukkuisena.

-Jos olisin jäänyt ja minut olisi siunattu, niinkuin pitikin, olisitte olleet tähtäimessä kanssani! Mummi jatkoi huutoaan.

-Mummi, miten hän tähän liittyy? Kysyin kuiskaten, samalla toivoen ettei Alex ymmärtäisi yhteyttä.

-Siitä pitää kysyä Alinalta. Alinan ystäväähän hänen äiti esitti, tai esittää. Mummi vastasi hätkähtäen.

-Mistä te puhutte? Alex kysyi ihmeissään.

-Se selviää aikanaan. Vastasin katsoen Alinan ihmetteleviä kasvoja.

-Alina-täti, onko kukaan ystävistäsi kysellyt perheenjäsenistäsi? Tai heidän kyvyistään? Edes piilotetusti? Kysyin Alinalta katsoen tarkasti pienimpiäkin tunteenliikahduksia.

-”Alina-täti”, se kuulosti mukavalta. Alina kuiskasi silmät kyynelissä, iloisena ja liikuttuneena.

-Odotahan.. Eliza taitaa olla ainut.. Hän kyseli enemmänki Arnoldista, että onko hänellä muitakin ominaisuuksia kuin puhdasta fyysistä voimaa. Silloin en tajunnut yhteyttä.. Lisäksi hän ihmetteli minne pikkusisaremme oli kadonnut.. Ja että oliko hänellä tapana hävitä silloin tällöin.. Voi Luojani. Alina kuiskasi ja painoi pään käsiinsä purskahtaen itkuun.

-Ei hätää Alina-täti, me autamme mielellämme. Alex sanoi halaten vanhempaa naista.

-Eliza on tulossa illalla teelle. Alina nyyhki.

-No sitten ei auta muu kuin joko tarjota hänelle teetä, mutta pidät sukulaisuutemme salassa, tai sitten ilmoitat sairastuneesi. Alex sanoi käytännöllisesti samalla rauhoitellen isotätiämme.

-Niin. Alina, ehkä olisi paras, jos pyytäisit häntä tulemaan vaikka huomenna? Voisit vaikka sanoa, että meillä on täällä kova hässäkkä Alexin onnettomuuden vuoksi, etkä oikein itsekään ole fyysisesti kunnossa tänään? Mummi ehdotti hiljaisesti.

Tunsin palavaa halua piirtää, joten siirryin pöydän ääreen kynän ja vihon kanssa. Silmissäni alkoi hämärtää jo ennen kun ehdin istahtaa. Muut katsoivat kummissaan Alyssaa, tyttö oli napannut kynän ja vihon, istunut työpöydän ääreen katse lasittuneena. Nyt hän piirsi, hahmotteli ja väritti kovalla kiireellä, kuin paholainen olisi hönkinyt niskaan. Alexilla oli outo tunne, kuin hän olisi nähnyt tämän kaltaisen kohtauksen aiemminkin. Joskus, pienempänä. Niin hän ainakin kuvitteli.

-Mummi, luulen nähneeni hänet aiemminkin tuossa tilassa.. Joskus lapsena. Alex kuiskasi mummille, nojautuen lähemmäs häntä.

-Uskon, että oletkin. Luulen hänen piirtävän näkyä. Meidän on opeteltava lukemaan näitä teidän näkyjänne nopsaan, ettei mitään konkreettisen tärkeää jää huomaamatta.

-Te siis osaatte piirtää näkynne? Alina kysyi hiljaa.

-Vain Alyssa. Alex vastasi.

-Minä en osaa tuota taitoa. Hän jatkoi hiljaisella äänellä.

-Alex, en minäkään osaa. Mummi mutisi hiljaa.

-Alicia, äitinne, kirjoitti runon muodossa joskus näkyjään, hänetkin on siunattu, mutta vaikuttaa siltä, ettei hän haluakaan lahjaansa. Hänen on joko lopullisesti hyväksyttävä tai kiellettävä se tullessaan tänne. Mummi jatkoi mutinoitaan.

Silmäni alkoivat jälleen nähdä kirjaston muodot ja värit, tunsin kolmen silmäparin tuijottavan minua herkeämättä palatessani näystä todellisuuteen.

-Mitä tapahtui? Kysyin ihmeissäni.

-Katso itse. Alex sanoi nyökäten edessäni olevan paperin puoleen.

Kuvassa olimme menossa siunauskammioon pitkää pimeää kivistä tehtyä käytävää pitkin, kun huomasin varjoihin kätkeytyneen hahmon, tiesin kuka hän oli, samoin mummi. Alex ja Alina taas eivät. Vielä.

-Voi Luoja! Hän on.. Hänhän on.. Alina aloitti, muttei tiennyt miten lopettaa lauseensa. Mummikin katsahti häneen kieltävä ilme silmissään.

-Alex, tunnistatko hänet? Mummi kysyi tiukasti.

-Pahoin pelkään, että me muut olemme jo tunnistaneet, mutta miten on sinun laitasi? Tai siis minä en ole henkilökohtaisesti häntä nähnyt, vaan hänen äitinsä. Mummi jatkoi.

-Hän näyttää.. Alyssa, piirsitkö hänestä tahallasi Elenan näköisen? Alex kysyi ilkeästi.

-En, tiedät sen, etten ikinä osaisi itse hänestä piirtää noin todellista! Kiistin loukkaantuneena.

-Totta.. Mutta mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Alex mutisi vuorostaan.

-Mummi, saanko valaista häntä? Kysyin arasti.

-Ei, hän ei ilmeisesti ole vielä saanut omaa osaansa näyistä.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *