Luku 11
-ALYSSA! Alex huusi korvaani kauhuissaan.
–Alyssa! Mummi huudahti vaativasti, mutta hänkin selvästi pelästyneenä.
Aloin saada näköni ja kuuloni takaisin, tosin päässäni tuntui olevan aloitteleva hevibändi, jonka rumpali oli harjoittelemassa sooloaan. Aloin hahmottamaan ruokailuhuoneen ääriviivoja yhä selvemmin. Suuni tosin oli kuiva kuin mikäkin sahara. Nielaisin kuuluvasti ja katsoin mummiin kysyvästi.
-Miksi he haluavat meidän kuolevan? Kysyin jäätävästi.
-Mitä näit? Mummin kasvoilla välähti pelon sekainen järkytys hänen ymmärtäessään mitä kysyin, ketä tarkoitin.
-Hän luuli äitinsä tappaneen viimeisenkin Ennustajan jälkeläisen ja tässä me silti olemme. Mitä hän tarkoitti?
-En.. En saa vielä.. Mummi aloitti arasti.
-Mummi! Hän tulee pian! Kivahdin kyllästyneenä tähän salailuun.
-Mistä te puhutte? Alex kysyi kauhun lamaannuttamana hiljaisella äänellä, kuin kuiskaten.
Samassa minusta tuntui kuin näky olisi vienyt voimani, samoin kuin keskustelu, tai paremminkin tivaaminen mummin kanssa ja lysähdin tajuttomana maahan.
Heräsin kamalaan janoon. Oli pimeää, olin sängyssä. Ihmettelin asiaa sytyttäessäni pöytälampun yöpöydältäni ja huone kylpi lämpimässä valossa. Samassa muistin mitä oli tapahtunut ja melkein kirkaisin huomatessani jonkun nuokkuvan nojatuolissa, lähellä sänkyä, johon minut oli kannettu. Onnekseni kurkkuni oli kuiva, eikä sieltä lähtenyt pihaustakaan, sillä tajusin nuokkujan olevan mummi.
-Mummi? Kysäisin hiljaa.
-Olet hereillä, hyvä. Mummi heräsi nopeasti.
-Sinä siis näit vihollisen? Mummi jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
-Niin. Olin aavistellut jotain sen tyyppistä jo pitempään, mutta nyt se selvisi. Missä Alex on?
-Hän nukkuu, Luojan kiitos.
-Sitten voitkin selittää, kuka hän oikeastaan on ja miksi hänen äitinsä on verottanut perhettämme? Kysyin tuijottaen mummia tiukasti.
-En saa vielä kertoa. Mutta sinä tiedät jo vihollisesi. Nyt ymmärrän piirroksesikin paremmin.. Varsinkin sen kuvasi Alexista. Mummi katsoi vihjaten minua.
-Ymmärtänet, ettet saa kertoa näystäsi Alexille vielä? Tai ainakaan nimetä häntä? Etkä saa kertoa isällesikään. Soitan itse hänelle huomenna ja kyselen muutamia asioita. Mutta yhden asian toivon, että kerrot. Mummi jatkoi.
-Mitä haluat tietää?
-Milloin?
-Siunauksen jälkeen.
-Hyvä. Mummi kuiskasi ja sulki silmänsä.
-Silloin olette vahvempia ja osaatte käyttää kykyjänne suojataksenne itseänne. Minua huolettaa vanhempanne.. Onneksi äitinne ainakin lupasi tulla tänne silloin.. Oh, kultaseni, mene nukkumaan. Minäkin menen, nähdään aamulla. Ja muista, ei sanaakaan Alexille. Mummi kuiskasi ja suukotti otsaani poistuessaan.
En saanut unen päästä kiinni hyvään toviin, vaan mietinkin mitä ihmettä oikein on tapahtunut? Miksi meille kävi näin? Mitä ihmettä Elena oikein tarkoitti näyssäni? Mekö saastoja? Miksi hän vihaa Ennustajan jälkeläisiä? En keksinyt muuta kuin, että hän oli kateellinen, kun ei itse ole Ennustajan tytär. En tiedä miksi, mutta se vain tuntui järkevimmältä ajatukseltani. Ääh, miksi näin on päässyt käymään? Luulin alunperin, että olen vain oikku näkyjeni kanssa, mutta sitten sainkin selville, että meitä on kokonainen suku! Suku, jota jotkut vihaa niin paljon, että on valmis tappamaan! Äitejä, siskoja, veljiä, isiä, isoäitejä, lapsia? Mitä ihmettä täällä tapahtuu..
Kuin vastauksena kysymyksiini, huomasin laukkuni pukeutumispöydän tuolilla, sisältä pilkisti kirja ja pergamentit, jotka mummi oli luvannut minulle lainata. Kömmin sängyltä ylös ja hain laukusta kirjan ja pergamentit, vihkoni, kynän ja palasin vuoteelleni. Tutkin kirjaa pitkään tehden muistiinpanoja, luin pergamenttejä niin kauan, että teksti sumeni silmissäni. Kynä yhä viholla nukahdin, tai niin luulin.
-Alyssa! Mitä ihmettä sinä vielä ylhäällä teet? Mummi katkaisi uneni. Huomasin auringon nousseen aikoja sitten, mutta huomasin mummin katseen vanginneen kuvan, jonka olin ilmeisesti piirtänyt, kun luulin nukkuneeni.
-Mitä..? Raakuin kurkku kuivana, tuijottaen vuoron perään mummia ja piirrosta tajuamatta mitä oli tekeillä näin aikaisin aamulla.
-Oletko valvonut pitkäänkin? Mummi kysyi yhä katse kuvassa.
-En saanut unta, joten tutkin kirjaa ja luin noita pergamentteja.. Kunnes nukahdin.
-Näyttää siltä kuitenkin, ettet ole kunnolla nukkunut, vaan piirtänyt näkyä. Voi kultaseni, mitä sinun kanssasi pitäisi oikein tehdä. Mummi sanoi huokaisten.
-No, näytähän nyt sitä.. EI! Mummi huusi kauhistuneena.
-Mitä? Kysyin pelästyneenä.
-Tämä.. Tämä ei.. Ei voi olla! Rouva Bailey! Mummi huusi täyttä kurkkua silmät pelosta kiiltäen.
-Kutsuitte, Alette rouva? Rouva Bailey kysyi säikähtäneenä emäntänsä huutoa.
-Katso tätä kuvaa ja kerro, tunnetko ketään heistä? Mummi kuiskasi pelkoa äänessään. Ihmettelin suuresti tätä pelkoa, olinhan itsekin katsonut kuvaa, eikä ne ihmiset näyttäneet minusta niin kovin tutuilta.. Vain se yksi mies vaikutti jotenkin tutulta..
-Mutta siinähän olen minä, luulisin tuon olevan siskoni, tuo on veljeni ja nuo ovat vanhempamme.. Mitä.. Miten..? Rouva Bailey vastasi, silmät ihmetystä täynnä, aloittaen kysymyksiä, tietämättä miten ne lopettaisi.
-Kiitos Rouva Bailey. Milloin on aamiaisen aika? Mummi kysyi ulkoisesti rauhoittuneena.
-Vaikka heti, Alette rouva. Mutta.. Miten..?
-Tiedät, että perheemme on kyvykäs, Alyssa piirsi heidät. Tämä on hänen näkynsä, enkä minä osaa selittää tätä, mutta nyt nautimme aamiaisen ja sitten tarvitsen sinut Rouva Bailey, kirjastoon meidän kanssamme.
-Hyvä on, Alette rouva. Kaadanko kahvin valmiiksi?
-Kiitos. Tapaamme alhaalla, Alyssa.
Puin nopsaan farkut, ruudullisen puseron ja heitin jalkoihini lenkkitossut ja kiirehdin alakertaan pikaiselle aamiaiselle, pää täynnä kysymyksiä, tunteita ja outoja ajatuksia.
Huomasin kuitenkin, että mummin talon sisustus oli selvästi jotain läheltä yrjöjen aikaa, ei kuitenkaan aivan, huonekalut näyttivät hyvin hoidetuilta, joten ajan arvioiminen vaikeutui selvästi. Päätin luopua arvailuista ja siirryin ruokasaliin.
Alex istui jo pöydän aaressä lautanen kukkuroillaan ruokaa ja minä huokaisin ajatellen, että se siitä pikaisesta aamiaisesta, sillä tiesin, ettei mummi aloittaisi näyistäni keskustelemista ennen kuin Alex olisi liittynyt seuraamme. Siinä olin kuitenkin niin väärässä kuin väärässä saattoi yleensäkään olla. En ehtinyt edes istahtaa pöytään kun mummi jo avasi suunsa.
-Olen hieman pettynyt, Alyssa, toivoin, että eilisen pyörtymisesi johdosta olisit nukkunut yösi kuin tukki, mutta sen sijaan saan aamulla huomata miten makoilet vuoteellasi piirtäen. Voisitko mitenkään selittää Alexillekin, miksi silmiesi alla on noin tummat varjot?
-En saanut yöllä unta herättyäni, joten otin laukustani kirjan ja pergamentit, vihon ja kynän ja alion tutkimaan niitä tehden muistiinpanoja. Sitten nukahdin tai niin luulen, aamulla mummi herätti minut tästä horroksesta ja huomasin piirtäneeni.
-Mitä piirsit? Alex kysyi suu täynnä aamiaistaan, innostuneena.
-Alex. Pöytätavat. Mummi huokaisi.
-Anteeksi mummi. Niin, Alyssa, mitä piirsit? Alex uusi kysymyksenä tyhjennettyään suunsa pikaisesti.
-Piirsin minulle tuntemattoman perheen. Tosin, mummi ilmeisesti tunnisti heidät heti, sillä kutsui Rouva Baileyn. Vastasin katsellen mummia mietteissäni. Ihmettelin, miten mummi oli niin säikähtänyt, niin peloissaan tunnistaessaan henkilöt, jotka olin ilmeisesti piirtänyt.
-Piirsit rouva Baileyn, hänen veljensä, kadonneen sisarensa ja edesmenneet vanhempansa. Sisar katosi ollessaan pieni tyttö. Veli asuu reilun kymmenen kilometrin päässä ja vanhemmat ovat haudattuina kylän kirkon hautuumaalle. Mummi kertoi hiljaa silmät kyynelissä, ääni rauhallisena.
-Tuo sisar näyttää tutulta.. Alex mutisi tuijottaen piirrosta, jonka olin juuri ojentanut hänelle.
Siinä samassa asian oikea laita valkeni minulle. Tuijotin mummia hengittäen katkonaisesti, pinnallisesti.
-Hän on.. Eikö hän olekin.. Hän on aivan kuin.. Aloitin ja puhkesin kyyneliin, joista ei ollut tulla loppua.