Luku 10
Päivällinen oli mitä herkullisin ja mielenkiintoisin. Mummi nimittäin kertoi vähän lisää suvustamme ja lahjastamme. Söimme herkullista keittoa ja kotona leivottua leipää samalla mummia kuunnellen silmät kuvastaen tiedonjanoamme. Päästyämme jälkiruokaan, joka oli mitä parhainta raparperipaistosta vaniljakastikkeen kanssa, mummi alkoi kertoa, mitä pienen lepomme jälkeen alamme opetella.
-Teidän on ensinnäkin osattava loitsu, jota loitsimme siunauksessanne. Sitten opettelemme myös hiukan lukemaan näkyjänne. Voimme ottaa esimerkiksemme vanhempia näkyjänne, samoin kuin omiani. Mummi kertoi maistellen jälkiruokaansa nautinnollisesti.
-Mummi, onko sinulla tietoa tai teoriaa, kuinka olemme alunperin saaneet kykymme? Kysyin yhä ällistyneenä sukujuuristamme.
-Voi kultaseni, tietoa, varmaa sellaista ei ole. Teorioita taasen on varmaankin niin monta kuin on esiäitejäkin. Luulisin, että lähes jokainen heistä on miettinyt ja spekuloinut syitä kykyihimme, mutta valitettavasti konkreettisia todisteita tai varmaa tietoa ei ole. Mummi vastasi otsa rypyssä, katse muissa maailmoissa.
-Miksi olen Ennustajan ensimmäinen poika? Onhan suvussamme muitakin miehiä syntynyt. Alex kysyi mietteissään.
-En osaa vastata tuohon aivan vielä. Mutta kultaseni, huomasin aikaisemmin päivällä sinun saavan näyn. Jospa aloittaisimme oppituntimme siitä? Mitä näit?
-Ei se ollut kovin selvä.. Siis ei se ollut selvä kuva, se oli enemminkin sellainen.. hmm.. kuin olisin katsonut vanhaa mustavalkotelevisiota lumisateen lävitse. Ne tunteet olivat selvimpiä, mutta sekavia. En ole aivan varma, osaanko kuvata sitä kaikkea. Alex vastasi hieman vaikean näköisenä.
-Kerro siitä tunteesta.
-Ennemminkin tunteista. Se oli kuin olisi rakastettu ja samalla lopullisesti hylätty, petetty.. iloinen, että petettiin, iloinen, että rakastetaan, suuttunut kun hylättiin.. Katkeran suloinen vahingonilo kun asiat selkenivät.. Aivan sekavia tunteita ja hirveän sekava näky. Alex yritti vastata mummille, yritti kuvailla näkynsä tunteita.
-Ahaa.. Mummi kuiskasi katsoen yhä Alexiin. Samassa luulin näkeväni pelon vilahduksen veljeni kasvoilla, mutta ennenkuin sain varmuuden siitä, ne olivat jälleen silinneet.
-Alex. Mummi sanoi tiukasti Alexia yhä katsoen.
-Mitä?
-Älä. Alex katsoi mummia kummissaan, eikä ollut ainoa, sillä niin taisin itsekin katsoa heitä vuoronperään, tajuamatta heidän lyhyttä sananvaihtoaan. Mitä mummi oli mahtanut tarkoittaa? Mitä he salasivat minulta? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
-Nyt kun olemme syöneet, voimme varmasti aloittaa opiskelun? Mummi kysyi kumoten kurkkuunsa kahvinsa viimeiset tilkkaset.
-Kyllä se sopii.
-Selvä. Vastasimme Alexin kanssa samaan aikaan.
-Mistä aloitamme? Kysyin vielä hiljaisella äänellä.
-Alexin näystä, johan sanoin. Oletteko miettineet sitä?
-Mummi, ruoka oli niin taivaallista, etten pystynyt ajattellemaan muuta kuin sitä. Tunnustin häpeillen hiljaa.
-Ei se mitään kultaseni. Mennään kirjastoon juttelemaan.
Mutta ennenkuin ehdin edes nousta, jäykistyin ja silmäni levisivät hämärtyen näkyni voimasta. Tuntui kuin pääni olisi täynnä pumpulia ja korvissani soi kova äänisesti. Jalkani lukkiutuivat, samoin käteni ja selkäni.. Olin kuin patsas. Silti silmissäni näin jotain sellaista mitä en olisi koskaan, en milloinkaan tahtonut nähdä.
Olin jälleen siunaustilaisuuttani seuraamassa, mutta nyt oloni ei ollut tyyni eikä lähelläkään rauhallinen, ei täyttynyt niinkuin viimeksi tätä seuratessani. Oloni oli täysin päinvastainen, vaikka olinkin iloinen, että olin saanut veljeni kanssa siunaukseni.
Oli onni, etten viimeksi kertonut mitään, sillä nyt näkyni muuttui hiukan. Tai no, aika paljon.
Minut oli juuri saatu siunattua kun käännähdin nopeasti katsomaan jotain.. Jokin oli piiloutunut varjoihin.. Se jokin oli vahtinut jokaista liikettämme, jokaista sanaamme, jokaista ilmettämme. Tunsin valtavan kateuden kasvavan varjoissa, suuttumuksen nostavan päätään. Inhon pistävä haju tunkeutui sieraimiini polttavana kuin kloori.
Sitten pimeydessä, varjojen keskellä avautuivat silmät, polttavasta vihasta leimuten.
Tunsin nuo silmät, tosin peitellyn ystävällisyyden niistä viimeksi olin nähnyt. Teeskennelty ystävällisyys ja huoli niistä oli viime kerralla ollut luettavissa, muttei kertaakaan aikaisemmin näin palavaa, suurta, pyyteetöntä vihaa ja kaunaa.
Ne olivat Elenan silmät. Elenan kädessä välähti jokin. Vanha tikari, terävä, vaarallinen ja tappava. Elena katsoi minua ja Alexia inhoten, vihaten.
-Luulin sen olevan satua, mutta näköjään se onkin totta, Elena kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa välistä.
-Luulin äitini tappaneen viimeisenkin Ennustajan jälkeläisen. Hän jatkoi kähinäänsä silmät kiiluen.
-Luulin ettette olisi samaa sukua, mutta tässä te nyt olette. Hyi helvetti, mikä löyhkä teistä leviää. Saastutatte koko maailman loruillanne! Elena huusi.
-Kuolkaa saastat! Elena jatkoi huutoaan hyökäten kimppuumme.