Voihan piip.

Alyssa

Aloitettu 16.01.2012

Luku 1

”Onneksi Andy on yhä ystäväni, vaikka olenkin menettänyt mahdollisuuteni muuhun. Olen aivan hirveä, ei minun kuulu saada pitää noinkaan hyvää ja uskollista ystävää kuin Andy… Kaikki muut entiset ”ystäväni”  ovat jo pettäneet minut, hylänneet minut kuin uppoavan laivan pimeällä merellä. Tiedän, että tämä on minun taisteluni, mutta olen niin yksin. Ja se jos mikä, kauhistuttaa minua, saa minut ajattelemaan hirveitä.. Andyä en viitsi vaivata tämän kanssa… Miten voinkaan enää tulla tämän yksinäisemmäksi.” Mietin murheitani samalla ajatuksiani päiväkirjaan rustatessani. Pari päivää aikaisemmin ajattelin, että josko olisi parempi lopettaa päiväni. Onnekseni tai kirouksekseni tajusin, että sitä en voisi tehdä aiheuttamatta surua ja murhetta äidille, isälle, veljilleni ja Andylle enempää. Olen varmasti kuluttamassa heidän kärsivällisyytensäkin loppuun, ainakin pelkoni, suunnattoman suuren huoleni ja näkyjeni takia. En vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen masentunut, lääkärit ei vain näe sitä, eivätkä he löydä minusta mitään vikaa. He eivät tiedä, että olen nähnyt ennenkin enneunia ja tiedän mitä kohdalleni on luvassa. En ole äidille uskaltanut vieläkään kertoa.

Enneuneni kertoi, että minulle puhkeaa jokin kamala sairaus, joka syö minut loppuun sisältä päin, kuluttaen minut aivan loppuun. Että suorastaan anon armokuolemaa viimeisinä hetkinäni. Se enneuni masensi minua entisestään, koska ennen unen näkemistä minulla oli paha riita perheeni ja ystävieni kesken. Kaikki tämä vain parin päivän sisällä. Olen yrittänyt itse etsiä mahdollsia sairauksia, jotka sopivat kuvaukseen, turhaan. Lääkäreillä on ravattu, mutta he alkavat pitää minua vainoharhaisena, huomiota hakevana hourupäänä. Ei kovin kannustavaa.

Asun äidin kanssa, veljeni asuvat isän kanssa muutaman kilometrin päässä meiltä ja Andy, paras ystäväni asuu naapurissamme. Olen se kuuluisa keskimmäinen. Isoveljeni lähentelee täysikäisyyttä, minä lähentelen viidettätoista ikävuottani ja pikkuveljeni, tai pikkuvelipuoleni, miten tahdotaan ilmaista, lähentelee yhdeksää vuotta.

Perheemme riidat koostuivat jälleen minusta, perheen ainoasta tytöstä, prinsessasta, jonka asiat menevät koko ajan metsään. Isä ja veljet haluisivat minut heille, mutten pidä äitipuolestani hitustakaan, vaikka pikkuveljeni onkin ihanan ärsyttävä vikisijä. Isoveljeni ymmärsi päätökseni paremmin kuin isä tai pikkuveljeni, äitipuoleni ajatuksista en välitä. He eivät oikein tainneet tajuta kun sanoin haluavani olla äidin kanssa. Äiti ymmärtää minua ja näkyjäni. Olen nähnyt enneunia jo pitkään. Ne alkoivat vanhempieni eroa edeltävinä kuukausina ja tähän mennessä ne ovat pitäneet paikkansa hämmästyttävällä tarkkuudella.

-Äiti, minun on kerrottava jotain. Harjoittelin ääneen miten asian hänelle kertoisin. Se on väistämätön tosia, etten elä enää kauaa, joten paras hoitaa tämä alta pois. Käydä jälleen lääkärin vastaanotolla ja painaa kova kovaa vastaan, sanoa sairastavani jotain jota seuraa hyvin kivulias, hidas ja tuskallinen kuolema.

-Mitä kulta? äiti kysyy oveltani. Kiepsahdin ympäri tuolillani kauhusta silmät selällään.

-Äiti… Kuiskasin silmät yhtäkkiä täyttyen kyynelistä. Ne nähdessään äiti riensi viereeni ottaen minut syliinsä kysyen.

-Mikä on? Mitä on tapahtunut? Äiti ei ole kovin hyvä piilottamaan tunteitaan ja niin kuulinkin kuinka hänen äänestään ja silmistään paistoi pelko ja kauhu.

-Äiti…minä.. minä ku-… minä kuolen pian. kuiskasin takellellen ja purskahdin itkuun.

-Mitä sinä höpiset… Näitkö enneunen? äiti kysyi nyt selvästi kauhuissaan. Tiukentaen otettaan minusta.

-Ky-ky-kyllä.. ka-kak-kaksi yötä sit-sitten.. Raakuin yhä itkien.

-Voi kultapieni. Kas niin, rauhoitutaas nyt.. Äiti sanoi hiljaa yrittäen kovasti piilottaa oman pelkonsa äänestään, yrittäen pitää äänensä tasaisena.

-Mennäämpä juomaan kupit kahvia, vai juodaankos kamomillateetä? äiti jatkoi.

-Ka-kahvi voisi maistua. kuiskasin nyyhkien.

-Selvä, sitten soitan lääkärillesi. Äiti sanoi kylmän rauhallisesti kuin valmistautuen ilmiselvään sotaan lääkärien ja isäni kanssa.

Istuessani keittiönpöydän ääressä, äiti soitti isälle kertoakseen mitä oli nähnyt. Isä oli kylläkin aina ollut sitä mieltä, että näin vain pelkkiä tavallisia unia.

-Mitä pahusta tarkoitat?! En minä hänen mielikuvitusta ruoki! Jos malttaisit edes kerran kuunnella häntä, saattaisit huomata, että hänen näkynsä pitävät liiankin kutinsa! Et kai väitä, että olet jo ne kuvatkin unohtanut?! Äiti raivosi isälle jälleen kerran. Näin samaan aikaan ensimmäisen kerran päivällä näyn ja pelästyin sitä kamalasti.

-ISÄ?! huusin kurkku suorana, pelosta jäykkänä.

-Alyssa, mikä hätänä?! Äiti huudahti ilmeeni nähdessää ja hätäni kuullessaan.

-ISÄ! PUHELIN POIS! PYSÄYTÄ!  POIS ALTA! Huusin edelleen kauhuissani, silmät selällään, en nähden keittiötämme, vaan isäni ajamassa autoaan tavanomaisesti, puhelin korvallaan, riidellen äidin kanssa.. Kunnes iso rekka, täysperävaunullinen, tuli takaa liian lujaa, ohittaen isää samalla joutuen liukkaaseen liukuun, kaapaten isän auton nupin ja perävaunun väliin puserruksiin, näin ison räjähdyksen kun isän auto räjähti rekan välissä… Ja huusin.

-Ajatko autoa?! äiti kysyi isältä nopeasti.

-ISÄ PYSÄYTÄ HETI! REKKA TULEE!! huusin minkä keuhkoistani lähti.

-Johnny, pysäytä, ole kiltti! Ei vaan NYT! Äiti anoi isää.

-Johnny! Kuuletko minua?! Johnny! Äiti huusi hädissään isälle. Näin äidin pusertavan puhelinta rystyset valkoisina, odottaen isän vastaavan hänelle.

-Johnny, oletko.. oletko kunnossa? Äiti kysyi hetken kuluttua hitaasti samalla yrittäen rauhoittua. Äidin äänestä kuuli, mitä hän isästä ajatteli. Äiti rakastaa isää vieläkin, ajattelin yrittäen itsekin rauhoittua näyn loputtua, silmieni taas alkavan näkeä keittiön muodot. Ei hän muuten olisi noin huolissaan, noin pelokas. En taida itsekään olla aivan kunnossa, vapisin kauttaaltani odottaen äidin kertovan oliko enteeni käynyt toteen vai oliko tällä kertaa säästytty.

-Huh, hyvä. Äiti huokaisi.

-Paras lopettaa, soita ambulanssi äkkiä. Miten niin et pysty? Missä olet? Selvä, minä soitan. Hei Johnny. Äiti lopetti puhelun helpottuneena asioiden saamasta käänteestä.

-Älä pelkää kulta, kerrankin isäsi totteli. Hän on kunnossa, mutta se rekka.. Niin, se joutui onnettomuuteen liukkaiden takia. Nyt minun on soitettava ambulanssi ja palokunta, sillä isäsi on shokissa, sekä itsensä että sinun vuoksesi. Alyssa, sinä pelastit juuri isäsi. Äiti sanoi rauhoitellen minua samalla tarttuen uudelleen puhelimeen ja näppäillen hätänumeron.